Ihastuttava vaaleanpunasävyinen Japanin viisumini. ♥Huh, jopas on ollut puuhakas viikko! ..siis viime viikko. Aletaan olla voiton puolella: maanantaina tein retken Helsinkiin ja kävin hankkimassa viisumini (+ näin muutamia helsinkiläisiä tuttujani), torstaina taas ravasin ympäri yliopiston lähimaastoa ja kävin mm. viemässä asuntoni alivuokrasopimuksen TOAS:ille ja anoin opintotuen vaihtovuotta varten. "Piipahdinpa" (kolme tuntia odotushuoneessa :---)) erinnäisistä syistä myös YTHS:n hammashuollon päivystyksessäkin ja sain kuulla omistavani (kaikesta huolimatta) kerrassaan ihastuttavan terveet hampaat. Jee! Viikonloppuna taas näin monen montaa ihanaa ihmistä ja vietin aikaa heidän kanssaan mm. shoppailun, sunnuntai-brunssin ja muuttomeininkien merkeissä. Kaiken tämän tarmokkaan sosialisoinnin ja ahkeroinnin jälkeen lienee ihan paikallaan istahtaa hieman pidemmäksi hetkeksi (viimeisiään vetelevän) läppärin ääreen ja (kiivaan feisbuukkaamisen ja muun multitaskaamisen ohella) pohtia blogimerkinnän muodossa mennyttä ja tulevaa.
Tämä blogi saavutti tosiaan huiman 1 vuoden iän viime lauantaina. Kulunut vuosi on vaihtohässäkän osalta ollut välillä tylsistyttävänkin pitkä - ensimmäiset, vasta Tampereen yliopiston hyväksyntää hakevat hakupaperit täytin tammikuussa 2010, kun taas itse Daito Bunkaan paperit lähtivät matkaan vasta marraskuussa. Siihen väliin mahtui varsin monta toimetonta kuukautta... No, voitte vaan arvata kuinka kummalta tuntuu, kun vaihtovuosi häämöttää tasan kolmen viikon (ei siis niiden tuttujen ja turvallisten kuukausien!) päässä. En ole reilun kahdenkymmenenyhden vuoden mittaisen elämäni aikana juurikaan matkustellut, ja ne muutamat reissutkin, jotka olen päässyt kokemaan, ovat olleet maksimissaan viikon mittaisia. En siis osaa missään määrin kuvitella, miltä tuntuu sitten aikanaan kymmenen tunnin lennon jälkeen nousta koneesta, katsella todennäköisesti vielä hieman unipöhnöisin silmin ympärilleen ja ajatella, että "tässä maassa tulen asumaan seuraavat kymmenen kuukautta".
(Rehellisyyden nimissä kuitenkin todettakoon, että syvästi epäilen, jääkö minulle aikaa tällaiseen eksistentiaaliseen patsasteluun; todennäköisesti nimittäin ryysin käsimatkatavaroineni ihan paniikissa muiden koneesta nousseiden perässä ja olen varma, että en 1) löydä kentältä pois, 2) pääse passitarkastuksista sun muista turvatoimista läpi, 3) saa matkalaukkuani, 4) löydä Meriä. Lentokonematkani voi tosiaan laskea yhden käden sormilla...)
Tämänhetkinen teekokoelmani.Sitten asiasta kukkaruukkuun: suuri(n) osa niin irl- kuin nettitutuistanikin tietää, että olen jonkin sortin teeholisti - parhaimmillaan ryystän teetä (yleensä hedelmillä, kukilla tai muilla rehuilla maustettua vihreää/valkoista) päivässä monen monta litraa. Olen myös pahemman sortin teehamstraaja, kuten yllä olevasta kuvastakin voi päätellä. Yksi tulevaan vaihtovuoteen liittyvistä intoilunaiheistani onkin ollut se, että pääsen sekä juomaan että hamstraamaan vaikka millaisia ihastuttavia teeslaatuja ja -sekoituksia, ja olenkin uhonnut tuovani sitten aikanaan Suomeen vaihtovuodenaikaisia teelöytöjäni pussi- ja purkkikaupalla. Lähipiirini onkin hieman kautta rantain kysellyt, mitä aion nykyiselle kokoelmalleni tehdä - tai oikeammin, että aionko kenties hankkiutua eroon ainakin osasta. Pienen (tosin sydäntä hitusen raastavan) pohdiskelun jälkeen tulin lopulta siihen tulokseen, että mikäli hamstraukseni vaan missään määrin kelpaavat, voin ne ihan hyvin uusiin, rakastaviin koteihin antaa. (En ole mikään erityinen teehifistelijä (kuten jo teideni säilytys- ja pussien sijoitusratkaisuista voi päätellä), ja näin ollen kokoelmastani löytyy varsin vanhojakin pusseja.) Ihan kaikesta en kuitenkaan aio luopua; kaikista kalleimmat teet sekä muutamat suosikkini ajattelin pakata huolellisesti ja jemmata paluutani varten. Näihin kuuluvat mm. nämä ihanuudet, jotka ostin Helsingin reissuni yhteydessä:
"Siis mitä siitä, että olen alle kuukauden päästä lähdössä? Aina on hyvä hetki ostaa hyvää teetä... ♥"
Arkipäiväisen teenjuonnin lisäksi olen leikitellyt myös ajatuksella japanilaiseen teeseremoniaan osallistumisesta, mutta se taitaa olla aika haastavaa - onhan kyseessä sentään suoranainen taidemuoto! Mutta no, ehkei aloittelijalta - erityisesti ulkomaalaiselta sellaiselta - odotetakaan kaikkien yksityiskohtien täydellistä muistamista ja hallintaa... Mutta tästä lisää kenties sitten joskus myöhemmin.
Tämä viikko sujuu pitkälti läksiäisten merkeissä: huomenna herkuttelen hienosti tyttöporukalla, torstaina taas huusholliini saapuu sekalaisempi seurakunta. Viikonloppuna aloittelenkin sitten niin irtaimistoni kuin matkatavaroidenikin pakkaamisen, joka jatkunee koko seuraavan viikon aina viikonlopun "muuttopäivään" asti. Viimeinen Suomi-viikko kuluu Salossa (jossa vietän vielä kolmannet läksiäiset) ja sitten - *gasp* Tervehdys, Japani! ♥
...ja jotta olisin mahdollisimman epäkronologinen, voisin loppukevennykseksi kertoa vielä viisuminhakureissuni alun hieman surkuhupaisista käänteistä. Ensinnäkin: olin niin tohkeissani, että oikealle kadulle saavuttuani unohdin kokonaan maalaisjärjen ja ties kuinka kauan kadun väärää puolta seilaten yritin (jokseenkin epätoivoisesti) löytää talonumeroiden 17, 19, 21 ja 23 lomasta numeroa 20. Noh, kysyttäni lopulta neuvoa eräs ystävällinen henkilö avasi minulle oven tietämyksen suurimpiin salaisuuksiin ja opasti, että parilliset talonumerot löytyvät kadun toiselta puolelta. Mikä ahaa-elämys! (Typerintä oli kuitenkin se, että kohotettuani katsettani hieman näin vain vähän matkan päässä iloisesti liehuvan Japanin lipun, jota ei tosiaan olisi ollut mitenkään vaivalloista huomata, mikäli olisin hieman kokonaisvaltaisemmin ympärilleni silmäillyt.) Toiseksi: ensimmäinen yritykseni matkustaa hissillä viidenteen kerrokseen (jossa Japanin suurlähetystö siis sijaitsi) katkesi kolmanteen kerrokseen. Aikani viidennen kerroksen nappia läimittyäni oletin hissin olevan rikki ja palasin takaisin aulaan, jossa jokseenkin nyrpeältä vastaanottovirkailijalta sain kuulla, että "5. kerrokseen pääsee vain, jos se on vastaanotosta avattu" tai jotain. (Siinä kohtaa hieman kismitti, että samalla hissillä kolmoseen matkustanut eväsleivin varustautunut mies ei vaivautunut tätä kertomaan, vaikka näkikin koko matkan kestäneen tuskaisen viitosnapin tökkimiseni. Mahtoi vaan nauraa henkiseen partaansa, mokoma!) Kolmanneksi: kun sitten lopulta pääsin oikeaan kerrokseen, vastattiin suurlähetystön ovensuussa olevaan ovisummeriin soittoni jälkeen englanniksi. Ei siinä sinänsä mitään, kyllähän minä osaan englantia, mutta kun olin tosiaan varautunut hoitamaan viisumiasiani suomeksi... Henkisen valmistautumattomuuteni tähden englantini pulppusikin suustani jotakuinkin näin: "ÖÖÖÖ, AIM HIER FOR MAI VISA." Suunnilleen sama jatkui vielä viisumia anoessa, ja auta armias miten minua hävetti. (Horjahtaneen itsetuntoni lohduksi kuitenkin palatessani myöhemmin hakemaan viisumiani kaikki sujui kuin elokuvissa konsanaan: vastaanottovirkailijana oli tällä kertaa komea mies, joka hymyillen avasi pyynnöstäni viidennen kerroksen ennen kuin astuin hissiin, ja suurlähetystön puolella taas minua palveli suomenkielinen ihminen, jonka kanssa jopa vitsailin! Voi sitä maailmankansalaisen oloa, kun kävelin Japanin viisumilla varustettu passi kourassani ulos aurinkoiselle kadulle ja kohti uusia seikkailuja.)
Mukavaa kohta koittavaa maaliskuuta kaikille! :)
