Suklaata ystäville

(Kuva täältä)

Hyvää ystävänpäivää, arvoisat lukijat! Kuten varmaan kaikki vähänkään animea katselleet tai mangaa lukeneet tietävät, ystävänpäivä on Japanissa varsin iso juttu - niin kaikenikäisille tyttölapsille kuin suklaatehtailijoillekin. Jo tammikuusta lähtien kaupat ovat varanneet hyllykaupalla tilaa sydänmuoteille, pinkeille strösseleille ja muille tykötarpeille, joilla unelmien suklaayllätys sille mielitietylle luoda, samalla kun tv-mainoksissa eteerisissä 50. kerroksen kattohuoneistoissaan länsimaiset pariskunnat syövät nauraen designsuklaata, jonka yksi rasia maksaa varmaan saman verran kuin meikäläisen kuukauden vuokra.

 (Huomatkaa tytön häkeltynyt ilme, kun  random ulkkari alkaa yhtäkkiä ottaa kuvia..)

Erään opettajamme mukaan ystävänpäivä nousi aikoinaan Japaniin rantauduttuaan suureen suosioon, koska päivälle oli tarve - ennen vanhaan kun naisten ei ollut sopivaa kertoa tunteistaan ihastuksensa kohteelle. Ystävänpäivään liittyvä suklaan antaminen tarjosi kuitenkin tyttölapsille mahdollisuuden paljastaa tunteensa mielitietylleen "siveästi", joten varsin nopeasti ystävänpäivästä muodostui nimenomaan tyttöjen rakkaudentunnustusten päivä. Vaikka nykyään tunteiden ilmaisu onnistuukin puolin sun toisin eikä ole rajoitettu enää johonkin tiettyyn päivään, on ystävänpäivällä edelleenkin erityinen merkitys kaikille ihastuneille tyttöille. Ja tosiaan, edelleenkin nimenomaan tytöt antavat suklaata ja pojat vastaanottavat. Poikien vuoro antajana tulee kuitenkin kuukauden päästä, maaliskuun 14. eli White Day -päivänä, jolloin pojat antavat vastalahjan niille, joilta ovat suklaata saaneet. (Tai näin siis ainakin teoriassa.)

Ystävänpäivän suklaajuhlaan osallistuminen ei katso ikään, vaan suklaata mielitietyilleen ja lähipiirilleen antavat kaikenikäiset tytöt ja naiset päiväkotilaisista lukiolaisiin ja yliopistoikäisistä jo työskenteleviin. Ystävänpäiväsuklaan voi tehdä itse, mutta yhä yleisempää on valmiiden konvehtien tai suklaakarkkien ostaminen ja antaminen. Vuosien varrella rakkaudentunnustus-suklaan ohelle on noussut muitakin suklaita; itse tiedän yhteensä kolme eri suklaatyyppiä, joita japanilaisen ystävänpäivän aikana annetaan.

本命チョコ　(Honmei choco) eli "lempisuklaan" tai "todellisten tunteiden suklaan" saa se onnekas, jota kohtaan antajalla on romanttisia tunteita. Honmei choco on yleensä laadukkaampaa ja kalliimpaa kuin tavallinen suklaa; useimmiten se on myös itse panostaen tehty. Tyypillinen honmei choco on iso sydämenmuotoinen levy, johon on kirjoitettu "Happy Valentine's Day" tai jokin muu viesti. Kääreenä on joko söpö paperipussi, sellofaanihörhelö tai kaunis rasia.

友チョコ　(Tomo choco) eli "ystäväsuklaa" annetaan nimensä mukaisesti ystäville, tyypillisesti tytöiltä tytöille. (Pojat harvemmin antavat toisilleen suklaata.) Suklaa on yleensä laadukasta - kukapa nyt ei ystäviinsä haluaisi panostaa?

義理チョコ　(Giri choco) eli "velvollisuusuklaan" saavat yleensä työkaverit tai muut tahot, joita kohtaan antajalla ei ole romanttisia tai oikein muitakaan erityisempiä tuntemuksia, mutta joille antaja kokee olevansa velvoitettu suklaata antamaan. Giri choco on yleensä kaupasta ostettua halvahkoa massatuotesuklaata, jonka valintaan tai pakkaamiseen ei ole erityisemmin panostettu. Giri chocon ääripää on chou-giri choco, "supervelvollisuussuklaa" tai "säälisuklaa", jonka saavat tyypillisesti luokan tai työpaikan vähiten pidetyt miespuoliset henkilöt.

(Mahtaakohan tämä herra olla aikeissa tehdä suklaata itselleen...)

Oma sydänkäpyseni on edelleen Ranskassa, mutta sehän ei estänyt minua ystävänpäiväsuklaita tekemästä! Tosin etenin ystävänpäivävalmisteluissani niin sanotusti perä edellä puuhun, sillä aloitin tekemällä rasiat vielä tekemättömille suklailleni (mihin loppujen lopuksi panostin enemmän kuin itse suklaiden tekoon). Lisäksi olin valmisteluissani hieman viimetipassa, joten en ehtinyt ihan niin hienoja spektaakkeleita tehdä kuin olisin tahtonut... Mutta ei se määrä tai laatu vaan ajatus, eikös niin!

Hyödynsin Merin jättämiä muotilehtiä, tehe!  
Mutta tiedättekös, askartelu se vasta onkin addiktoivaa...

...istuin tässä nimittäin kuusi tuntia meiningillä "jos sitä kahdeltatoista 

lopettaisi" ~ "oikei, enää yhteen asti" ~ "no kahteen asti" ~ "josko sitä 

nyt vielä kolmeen..." jne.

 

Mutta olen lopputulokseen tyytyväinen!

Sitten oli viimein niiden suklaiden aika. Muutaman muotin olin jo aiemmin ostanut, mutta suurin osa tykötarpeistä eli suklaat, rösselit ja muut tarvittavat uupuivat vielä. Kauppaan siis! Valkosuklaata löytääkseni minun piti käydä peri kahdessa eri putiikissa (sen siitä saa kun myöhässä aloittaa valmistelut), mutta lopulta tällaisen arsenaalin sain haalittua:

Myöhemmin mulle selvisi, että olis ollut järkevämpi ostaa enemmän

maitosuklaata... Noilla 55 gramman läpysköillä ei pääse oikeen mihinkään!

Tarkoitukseni oli tehdä sekalainen seurakunta konvehteja ja pikkusuklaita, joita sitten laittaa 1-3 (koosta riippuen) kuhunkin lootaan. Suurista suunnitelmistani huolimatta loppujen lopuksi tein vain kahdenlaisia suklaita, konvehteja ja muottisuklaita, joista kummastakin tuli tosin varsin söpöjä (vaikka itse sanonkin!).

Tinakääre, suklaakuoret...

o

...ja sisällä tomusokeritäyte, joka todennäköisesti roiskahtaa haukatessa

naamalle ja paidalle. Noh... yllätyys! 

Unohtamatta rösseleitä!

Muottisuklaita jaksoin tuunata lähinnä pienin maitosuklaakoristeluin.

(Välihuomiona kerrottakoon, että suklaatehtailuani väritti keittiössä hengailleiden kiinalaisvahvistustemme keskustelu, josta ymmärsin vain sen verran, mitä he silloin tällöin japaniksi sanoivat; aluksi puheenaiheena oli ilmeisesti japanilaisystävältä tullut tekstiviesti (ystävä oli kipeänä ja tahtoi siirtää jotakin tapaamista toiseen kohtaan), sen jälkeen osa-aikatyöpaikan kiireisyys ja pomon tiukkuus (tiukkasi töihin, vaikka piti olla toisen vapaapäivä), sen jälkeen ilmeisesti asiakkaalta saatu kommentti ("Näytät tosi kiinalaismaiselta! Ai miksi? No tuosta hiustyylistä johtuen!").)

Hetki oli jollain tavalla terapeuttinen; äänetön suklaiden teko ja taustalla 

myrskyävä kiinankielinen keskustelu.

Lopulta suklaat olivat valmiit ja enää laatikoihin jako jäljellä. Ikäväkseni huomasin, että erityisesti valkosuklaa oli sellaista sorttia, että kerran sulatettua se tuppasi huoneenlämmössä muuttumaan hieman turhan pehmeäksi, mutta no, niillä mentiin sitten.

Suklaat ja sipulit sulassa sovussa! (Tai "suvassa solussa", kuten ensin

kirjoitin.) 

Tässä vielä kuva rasiasta, jonka Yuukille tein. Saa poika sen sitten,

jahka Ranskasta palailee~

Ensimmäisen boksin ehdin antaa jo heti keskiyön jälkeen - onnellinen saaja oli töistä palannut, uupunut Haku, joka innostui suklaasta siinä määrin, että tahtoi ottaa kuvan yhdessä. ("Mä en ole ikinä saanut ystävänpäiväsuklaata! Kiitos kiitos kiitos!!") Valitettavasti kuva on edelleen Hakun hallussa, joten en saa sitä tähän hätään julkaistua, mutta tässä joitakin muita ihmisiä, joille myös suklaatia annoin.

Ojisan!

(Jokseenkin pelottava) Hali-senpai!

Ekstrabonuskuvana yhteiskuva meidän viimeisimmästä Gatheringistä!

Eli sellainen ystävänpäiväinen tervehdys täältä Nousevan auringon maasta. ^^ Hyvää ystävänpäivää kaikille!

Ajatuksia kotiinpaluusta vol. 1

Vasemmalla Yawara-chanin "hyvästelykuva" parin viikon takaa, oikealla tämän aamun tunnelmat.

Viime aikoina ovat tunteet olleet pinnalla, kun olemme jättäneet hyvästejä kotimaahansa palaaville vaihtaritovereillemme. Yuukikin otti ja lähti pari päivää sitten Ranskaan kolmeksi ja puoleksi viikoksi ranskan ryhmänsä kanssa, joten olen ollut täällä varsin haikealla mielellä. Omaan paluuajankohtaani on vielä jonkun verran aikaa, mutta ajattelin nyt kumminkin jakaa joitakin ajatuksiani kotiinpaluuseen liittyen - tässä viimeisin kolumnini, jonka kirjoittelin pari viikkoa sitten.

*

Kävimme ystäväni kanssa jokin aika sitten keskustelun, jossa vilisi sen kaltaisia lauseita kuin "tuntuu, ettei innostu enää mistään" tai "pitää löytää mielekäs tavoite, jonka avulla motivoitua jatkamaan päivästä toiseen". Mistä puhuimme - parisuhteen kariutumisesta, vakavasta sairaudesta vaiko kenties läheisen menetyksestä? Ei, vaan vaihtovuoden loppumisesta ja Suomeen palaamisesta.

Ennen kuin kukaan ehtii vetää kulmiaan kurttuun, todettakoon, ettei paluu koto-Suomeen ole oikeasti ihan niin kamalaa kuin yllä olevat kommentit saattavat antaa ymmärtää. Itse asiassa odotan innolla monia asioita: päällimmäisenä toki perheen ja kavereiden näkeminen pitkästä aikaa, mutta en malta myöskään odottaa hampaiden upottamista lämpimään, voilla siveltyyn ruisleipäsiivuun tai löylyjä kunnon puusaunassa. On kuitenkin myös asioita, joita en erityisemmin odota.

Tuulessa tanssivia kirsikankukkia ihaillessa tai festivaalikojusta ostamaa suklaabanaania syödessä ei ollut tarpeen miettiä, missä vaiheessa valmistuu, löytääkö valmistuttuaan mieluisia töitä tai mitä ihmettä sitä ylipäätään elämällään tekee. Vieraan kulttuurin pyörteissä ja monen edessä olevan kuukauden keskellä sitä oli kuin kokonaan toisessa maailmassa, jossa pystyi laskemaan käsistään tulevaisuutta koskevan epävarmuuden - vain uppoutua elämään kulloistakin hetkeä ilman huolen häivää. Nyt kuitenkin, kun nuo kuukaudet ovat petollisen vaivihkaa kuluneet yksi toisensa jälkeen ja jäljellä on enää vain hippunen, on pakko alkaa ajatella myös elämää vaihdon jälkeen.

Me suomalaiset emme ole tässä mikään poikkeus. Samanlaisia valmistumista tai töitä koskevia huolia on myös vaihtarikavereillamme - joskus jopa meitä enemmän. Onkin tavallaan lohduttavaa, että meidän suomalaisten ei tarvitse taistella yksittäisistä työpaikoista joskus jopa kymmenien tuhansien ihmisten kanssa. Se ei silti tarkoita, etteikö meidänkin tulevaisuuteemme liittyisi kysymyksiä.

Mielestäni tärkein niistä kuitenkin on, millä mielellä tulevaisuuden kohtaa. Jos kulmat ovat kurtussa, ei paluu varmasti mitään riemujuhlaa ole. Jos taas katse on kirkas ja mieli avoin, löytyy taatusti Suomi-neidonkin helmasta monenmoisia hienoja hetkiä ja iloisia yllätyksiä koettavaksi ja ihmeteltäväksi. Tähän päädyimme myös ystäväni kanssa; vaikka takana onkin koko joukko upeita kokemuksia, se ei tarkoita, etteikö tulevaisuudessakin moisia olisi.

Vaikka monet ystäväni joutuvat palaamaan takaisin kotimaahansa kuluvien viikojen aikana, itse pystyn ja aion oleskella täällä Japanissa vielä parin kuukauden verran. Silti katseeni on jo hieman myös kotiinpaluussa; millaisethan seikkailut minua Suomessa odottavat?

"Vielä me joskus tavataan uudestaan, eikös niin!"

Puheita menneisyydestä

Jouluvideon valmiiksi saamisen innoittamana päätin nyt takoa kun rauta on kuumaa; tässä merkintä, jonka kirjoittamisen aloitin lähes kaksi kuukautta sitten. Josko se nyt tänään viimein pääsisi loppuun asti...

*

Näin marraskuun käännyttyä joulukuuksi päätin viimein yhdistää jokusen viikkoa sitten second hand shopista ostamani viltin ja kotatsu-pöytäni kokonaisuudeksi, jota japanilaiset kuvailevat "pöydän äärelle istahdettuasi ja viltin alle sujahdettuasi jäät sille tiellesi" -tapaisin lausein. Kotatsu on siis matala pöytä, jonka pöytälevyn ja jalkakehikon väliin voi laittaa viltin tai futonin. Pöydän alla, usein pöytään rakennettuna, on lämmitin, joka yhdistettynä vilttiin luo kotatsusta lämpöisen ihanuuden linnakkeen Japanin kylmää ja koleaa talvea vastaan. Kutsuin Yuukin testaamaan kotatsuani, ja no, noin viiden minuutin kuluttua minulla oli huoneessani yksi kappale suu auki nukahtanutta poikalasta.

(Yuuki arvostaa, kun julkaisen siitä näitä kuvia. ♥)

 Ennen kuin jatkan kotatsu-tarinointiani, voisin vähän palata viime viikon meininkeihin. Viikko kului pitkälti räkätaudin merkeissä (joka sinnittelee vielä edelleen), ja ääntä sekä jaksamista perjantain puhekilpailua varten säästääkseni en mennyt kouluun. Itseopiskelumotivaatiokin oli vähän alhaalla, joten en hirveästi kanjien tahi muiden työlistalla olevien juttujen kanssa painiskellut. En kuitenkaan ihan toimettomanakaan halunnut olla, joten otin viimein työn alle sadan jenin kaupasta ostamani tykötarpeet ja askartelin ikkunaani ala-asteen kuvistunnin hengessä ikkunakoristeen. (Silkkipaperia tosin ei ollut, mutta origamipaperi ajoi saman asian oikein hyvin.)

 Lasten askartelukerho kokoontui kahtena päivänä yhteensä seitsemisen tunnin ajan.

(Voi kunpa mulla olisi opiskeluunkin näin paljon motivaatiota...) 

Mutta tosiaan, viime viikon The Thing oli se perjantain kauan peljätty enkun puhekilpailu. Finaalipuhe oli pitänyt kirjoittaa ja lähettää jo useampi viikko sitten, joten enää oli jäljellä vain puheen ulkoaopettelu sekä yleinen panikointi. Perjantain viimein koitettua keräännyimme yhdeksän korvissa Daiton auditorioon, jossa Iguchi-sensei ja joukko kilpailun käytännönpuolesta vastaavia opiskelijoita opastivat meitä kilpailupäivän kulusta. Varsinainen kisa alkoi vasta iltapäivällä, joten selitysten kuuntelun ja mikin testaamisen jälkeen oli aikaa syödä kilpailijoille varattu obento-lounas ja harjoitella puhetta/seurustella muiden kisaan osallistujien kanssa.

The Iguchi-sensei.

Kilpailun paras anti ainakin mulle oli ehdottomasti

se, että pääsin näkemään Yuukin puku päällä. 

Mokomakin ilmeilijä taas!

Obento!

Joutilaan odottelun ja muutaman syvällisemmän keskustelun jälkeen oli viimein aika aloittaa. Kilpailussa oli neljä kategoriaa: lukiolaiset, yliopisto-opiskelijat, vaihtarit sekä muut. Vaihtari- ja muut-ryhmässä oli neljä kisailijaa kummassakin, lukiolaisia oli viisi ja yliopistolaisia seitsemän. Ensin olivat vuorossa lukiolaiset, sen jälkeen muut ja vaihtarit, lopuksi yliopistolaiset. Kunkin ryhmän puheiden jälkeen oli viidentoista minuutin tauko, jonka aikana saattoi paeta saunan lämpötiloja lähentelevästä auditoriosta pihalle haukkaamaan kylmää syysilmaa (ja paniikkiharjoittelemaan puhettaan vielä viidennentoistamiljoonannen kerran). Puheiden taso vaihteli selvästi jonkun muun oikolukemista ja ylinäytellyistä puheista kieliopillisesti hieman ontuviin mutta koskettaviin puheisiin; itsekehuskeluun menemättä ulkomaalaisvahvistuksien puheet olivat silti mielestäni kisan parhaimmat.

Vaikka oman puheeni jälkeen oloni oli tosi hyvä ja tunsin tehneeni parhaani, en valitettavasti päässyt palkintosijoille. Meri ja Harri sen sijaan voittivat kategoriapalkinnon (Harri oli Muut-kategorian paras ja Meri vaihtareista paras), kun taas koko kisan voitto meni eräälle lukiolaiselle (jonka puheesta en suoraan sanoen muista mitään, mutta ilmeisesti se sitten oli hyvä.)

Jännittelyä ennen omaa vuoroa

Kisan parasta antia oli kyllä tuon juontajan englanti kunkin puhujan 

pidettyä puheensa: "We are in moving to judgement time now", "We are now into 

moving to judgement time" ja meidän lemppari, "We are moving in judgement 

time now".

Tuomariston neuvotteluista lähetettiin live-videokuvaa katsomoon.

Palkinnot!

Voittajien on helppo hymyillä! (Paitsi Harrin ;))

No, onneksi sentään sai hyvää ruokaa kilpailun päätteeksi.

Puhekimara jatkui parin viikon päästä, tosin tällä kertaa japaniksi - kyseessä oli nimittäin vuodenvaihteen jälkeen kotimaahansa palaavien vaihtarien jäähyväispuhetilaisuus, joka vaihtareiden keskuudessa kulki nimellä "Sayonara Speech".

Naispuolisten vaihtarien oli halutessaan mahdollisuus pukeutua puheenpidon ajaksi kimonoon. Vuokraus ja pukeminen kustansivat vain noin 15 euroa per nenä, joten kaikki päättivät sitä koettaa. ...mikä tarkoitti tokikin sitä, että ennen ja jälkeen puheiden otettiin yhteensä noin 1387635827 kuvaa vaikka minkämoisin kombinaatioin. ;)

 

Nutturaa ja kiharaa!

 Valitsemani kimono! Olisin alunperin tahtonut oranssin/kultaisen kimonon, mutta ehdimme paikalle sen verran viiveellä, että miettimäni

kimonot olivat jo varattu. Puolipaniikissa päädyin sitten tähän, mikä ei sekään liennyt huonoin vaihtoehto!

  

Vasemmalla yksi lempiopettajistani, Tanaka-sensei, keskellä Ojisan, oikealla kaksi englanninryhmäni oppilasta. Kolme

viimeisintä tulivat erityisesti minua katsomaan ♥

Koko poppoo!

Sitten oli viimein aika siirtyä juhlasaliin. Ennen puheita katsoimme diaesitetyksen, jonka KV-laitoksen väki oli koonnut vuoden aikana ottamistaan valokuvista.

Meitsi vähän kalligrafioi

Sitten viimein oli puheiden aika, ja voi kuulkaas - minut oli laitettu koko katraan ensimmäiseksi! Vaikka olinkin puhettani toki harjoitellut etukäteen, jännitti sen verran paljon, että puheeni venähti luovien taidepaussien myötä toivotusta viidestä minuutista lähes kymmeneen minuuttiin. Noh, selvisin kuitenkin jotakuinkin elävänä ja sain yleisönkin vähän naurahtamaan, eli kaipa se hyvin loppujen lopuksi kuitenkin meni!

Otsikokseni olin valinnut "Kokoro no taiyou wo motto akarui you ni", mikä kääntynee suomeksi jotakuinkin "Sydämen aurinko kirkkaammaksi". Yksi puheeni keskeisistä jutuista oli sanaleikki, jota käytän yleensä esittäytyessäni. Japanilaisittain kun nimeni lausutaan yleensä "Hiruda", jonka voi ymmärtää myös "hiru da":na - joka on siis puhekielinen tapa sanoa "on (ilta)päivä". Näin ollen esittäytyessä nimeni sanottuani yleensä totean: "Yoru ja nakute, hiru da" = "Ei yö vaan päivä". Tällä vitsillä aloittaen lähdin kertomaan kuluneesta vuodesta iloineen ja suruineen. Puheeni lopuksi kehoitin erityisesti vaihtarikavereitani "vaikeina aikoina muistelemaan parhaimpia hetkiään Japanissa ja siten saamaan sydämensä auringon loistamaan kirkkaana". Itsekin lupasin niin tehdä. Miksikö? Koska olen Hiruda. Yoru ja nakute, hiru da. ^__^

Tässä vielä video puheestani.

Puheen jälkeen otimme vielä muutamat kuvat, jonka jälkeen sitten oli aika vaihtaa kimonot takaisin tavallisiin vaatteisiin. Lopuksi oli tuttuun tapaan taas kaikenmoisia herkkuja katettuna niin kuulijoille kuin puhujillekin, mistä minulla ei valitettavasti kuitenkaanole kuvia, koska muistikortti meni puhevideoista ihan täyteen 3':

Hali-senpai oli myös siellä!

 

*

Oisko nyt sen kuuluisan kymmenen pisteen ja papukaijamerkin paikka... Joka tapauksessa, tästä eteenpäin sitten aion (ajankohtaisten aiheiden/raportointien ohessa) tarttua niihin aiheisiin, jota edellisessä postauksessa toivoitte. Aiheita voi ehdotella edelleen, samaten kaikenlaiset muutkin kommentit ja huomiot ovat tervetulleita kuten aina n___n