Terveisiä taistelutantereelta

Kello on varttia vaille kahdeksan; olen ollut herillä jostain kuuden pinnoista asti. Olen melkoisen väsynyt, mutta jotenkin viime aikoina en ole osannut nukkua. Yritän mennä joka ilta aikaisin nukkumaan, mutta kuitenkin pääsen sänkyyn vasta yhdentoista-kahdentoista aikaan - vain herätäkseni joskus kuudelta. (Tänään heräsin ensimmäisen kerran jo viiden tienoilla.) Syynä lienee se, että aurinko armas nousee joskus niihin aikoihin. (Saas nähdä, osaanko Suomessa nukkua yhtään... Menee varmaan hetki tottua siihen, että aurinko ei laskekaan seitsemän aikaan.)

Kämppä on ollut eilisestä lähtien kuin räjähdyksen jäljiltä, kun viimein olen aloittanut paluupakkauksen. Tavaraa on LIIKAA. Olen yrittänyt karsia, mutta siltikin tuntuu, että laukut painavat liikaa. (En ole punninnut vielä, koska minulla ei ole vaakaa täällä. Onneksi Yoshi kuitenkin lupasi lainata omansa, eli ihan pelkällä "näppituntumalla" ei tarvitse lähteä kentälle yrittämään ja jännittämään.) Tavaraa on paljon, mutta tuntuu, ettei tuliaisia ole tarpeeksi. Tuleva 40 tunnin lento (Tokio - Abu Dhabi - Berlin - Helsinki) pelottaa hieman myös... Yleisen stressin ja ahdistuksen keskellä tuntuu yllättävän rauhoittavalta katsella lasten aamutelevision vaaleanpunaista lehmämiestä, joka rakentaa sanomalehdestä Fuji-vuorta.

Muuta niin, eivät viime ajat ole olleet pelkkää ahdistusta ja tuskaa. Kuun alkupuolella menimme Yuukin kanssa Aomoriin ja vietimme siellä mukavaa aikaa Yuukin perheen kanssa. Pääsin ihastelemaan sakuraakin vielä uudemman kerran Hirosakin sakura-matsurin merkeissä. Maanantaina taas kävimme Ghibli-museossa. (Suosittelen sitä lämpimästi!) Olen myös kävellyt paljon Tokion eri puolille ja nauttinut hyvistä säistä. Viimeisin jännä juttu kävi kuitenkin eilen, kun Yoshi soitti aamulla ja kysyi, josko haluaisin päästä telkkariin. Ja halusinhan minä! En mene vielä sen kummemmin yksityiskohtiin, mutta tässä pieni maistiainen:

Tuntuu oudolta ajatella, että ensi viikolla tähän aikaan olen jo Suomessa. Tiistaina sadan jenin kaupassa tuliaisia ja muita paluuseen liittyviä ostoksia tehdessäni tajusin jotenkin ensimmäisen kerran, että olen nyt ihan oikeasti viimein lähdössä kotiin. En osaa sanoa, olenko surullinen vai iloinen. Yhtäältä haluaisin olla täällä vielä kauemmin, mutta toisaalta on mukavaa palata kotiin ja nähdä perhettä ja kavereita pitkästä aikaa. Eniten kuitenkin haluan vain selvitä näistä lähtöhässäköistä...

Jäljellä on vielä viitisen päivää, joihin mahtuu monenmoisia tapaamisia; huimin on ehkä lauantain bileet Womb -klubilla, johon minä ja ystäväni saimme Toshiyan kautta VIP-liput. Kun vain nyt saisi sitä ennen pakkaamiset ja muut hässäkät valmiiksi... City Officessa kävin jo, mutta vielä jäljellä on pankkitilin sulkeminen ja kännykkäsopimuksen purkaminen. Noh, eiköhän kaik lutviudu!