Ajatuksia aamuauringossa

Hyvää uutta vuotta 2013! Joululoma on mennyt ihan älyttömän nopeasti - nopeammin kuin olin olettanut, ja no, enpä sitten hirveästi ehtinyt blogiakaan kirjoitella. Nyyh. Nytkin pitäisi tankata kanjeja keskiviikon loppukoetta varten... Tässä kuitenkin tuorein kolumnini, josko se välittäisi teille uudenvuodenkuulumiseni.

***

Ilma on viileä, joten puristan pörrökankaista villatakkia tiukemmin ympärilleni. Uneliaan aamun ainoat äänet ovat pensasaitaan piiloutuneen linnun verkkainen viserrys sekä askeleidemme äänet tietä vasten. Lähes vuorokauden mittaisen valvonnan jälkeen silmäluomet ovat muuttuneet painaviksi, mutta suloisen unen houkutuksista huolimatta olemme lähteneet asuntolalta pienelle kävelyretkelle.

Naapuruston korkeimmalla kohdalla, joka sekään ei tosin ole kuin vain hienoinen mäennyppylä, seisoo pieni sininen kaivuri. Se on seisonut siinä itse asiassa jo alkusyksystä lähtien. Joskus arkipäivisin, jos sattuu kulkemaan ohi, saattaa nähdä työmiehiä hyörimässä sen ympärillä. Näin useamman kuukaudenkaan jälkeen en ole varma, mitä nyppylälle on rakentumassa - talo, leikkikenttä vaiko kenties pieni puisto.

Jos haluaisin heittäytyä runolliseksi, voisin sanoa, että olen vähän niin kuin tuo tallatun ruohon ja multapaakkujen päällystämä työmaapläntti. Tuntuu, etten oikein tiedä, mitä haluan tehdä tai minne lähteä - houkuttelevia teitä ja vaihtoehtoja tuntuu olevan yhtäkkiä niin paljon. Kun en osaa päättää, päädyn tekemään vähän sitä ja tätä. Kaivuri kaivaa ja työmiehet touhuavat, mutta valmista ei näytä tulevan.

Mutta yksi asia on varmaa: niin kauan kuin pikku kaivuri seisoo mäennyppylällä, työnteko jatkuu. Hitaasti mutta varmasti mutainen maa tasoittuu ja vahvistuu perustaksi, jolle on hyvä rakentaa vaikka mitä - talo, leikkikenttä tai puisto. Vaikka päämäärää ei näekään vielä, niin niin kauan kuin työmiehet eivät lopeta hyörintäänsä, se saavutetaan joskus. Hitaasti mutta varmasti.

Mäennyppylän juurelta horisonttiin asti leviää pienten omakotitalojen matto. Kännykän kello näyttää 6:55. Nähdäksemme paremmin kiipeämme kaivurin päälle. Odotamme. Ja sitten se viimein näkyy: kultainen kimallus aamun raukeiden pilvien lomasta, vuoden ensimmäinen auringonnousu. Samaan aikaan Suomessa kello lyö keskiyön kaksitoista. Katsahdamme toisiimme, minä ja ystäväni, ja toivotamme toisillemme japaniksi ja suomeksi: Akemashite omedetou! Hyvää uutta vuotta!

Kotimatkalla vilkaisen taakseni. Lempeässä aamuauringossa paistatteleva kaivuri huokuu rauhaa. Se odottaa hätäilemättä  - ennemmin tai myöhemmin työmiehet taas palaavat, ja työmaa on yhden askeleen lähempänä valmistumista.