Sobaa ja rauhaa Gunmassa

Kuten viime merkinnässä mainitsinkin, viime viikon sunnuntaina kävimme ihmettelemässä päivän verran Gunman perfektuurin vuoristoidylliä. Kyseessä oli siis kouluretki, joka oli osa lukkarini ainoan ei-kielikurssin eli sen englanninkielisen naistutkimushässäkkäkurssin ohjelmaa ja näin ollen hyvin naisasiapainotteinen sisällöltään; tarkoituksemme oli tutustua päivän aikana sekä Japanin ensimmäisen silkkitehtaan ja sen naistyöntekijöiden oloihin (tai "oluihin", kuten viikonloppu-freudilaisittain kirjoitin) sekä erään gunmalaisen naismaanviljelijämummon elämään. Alunperin retken piti olla maksullinen ja matka taittaa usean vaihdon kera junalla, mutta nahkean osallistumisinnon jälkeen opettajamme tiedusteli KV-toimistolta mahdollisuutta matkan sponssaamiseen, ja tadaa, saimme ikioman bussin matkaa varten ja lopulta emme maksaneet muustakaan reissusta yhtikäs mitään. Ihan jees! Tämän käänteen myötä osallistumisinnokkuus koki jyrkän nousun, ja sunnuntai-aamuna lähes koko kurssiporukka hyppäsi Takasakan bussiasemalla Gunman nyssen kyytiin.

Gunman perfektuuri on, jos en nyt ihan väärin karttaa tulkitse, Saitaman luoteisnaapuri. Bussimatka ensimmäiseen kohteeseemme Tomiokan silkkitehtaaseen kesti noin reippaan tunnin verran ja suurin osa siitä kului itsekullakin untenmailla. Hietusen unista oli meno itse tehtaallakin, sillä oppaanamme toiminut setä ei ollut puheenparreltaan viihdyttävin. Papan pätevyydessä ei kuitenkaan ollut mitään vikaa, olihan hän sentään koko lafkan pomomies ja esitelmöinyt jopa itse keisariparille. Eli olimme hetken sukua julkkikselle, eikun mitä häh! (Jos tahdotte tietää silkkitehtaasta paremmin, suosittelen visiittiä paikan kotisivuille, josta löytyy tietoa niin japaniksi, englanniksi kuin vaikka ranskaksiksin!)

(Heidän auringonjumalallisin korkeutensa eli keisaripari joi teetä

juuri näistä kupeista silkkitehdas-vierailunsa aikana. OMG!)

Silkkitehdaskierroksen ja -kyselytunnin jälkeen hyppäsimme takaisin bussiin ja lähdimme huristelemaan kohti vuoristoa suuntanamme opettajamme tutun soba-ravintola, jossa tarkoituksemme oli maistella kyseistä nuudeliherkkua vastavalmistettuna. Vaikka Higashimatsuyamassakin horisonttiin piirtyy jotakin koto-Suomen muotoja runsaampia nyppylöitä, pisti Gunman vuoristomaisema itsekunkin suut kiinni ja kamerat laulamaan - jo bussin sisällä.

(Tässä kohtaa taidettiin kylläkin kuvata jotain jokea,

mutta ei anneta sen häiritä!)

Koska sobayassa oli meneillään lounastunnin ruuhka-aika, piti meidän odotella ja viihdyttää itseämme muulla tavoin hetken verran. Vaikka kaikkien masu jo vähän kurnikin, käsky oli varsin mieluisa, sillä äkkäsimme sobayan vieressä lammen tapaisen kirkasvetisen vesialueen, johon me ikinuoret sekopäät tietenkin ensitöiksemme ryntäsimme kahlaamaan ja leipiä heittämään.

  

(Olin niin täpinöissäni vuorista ja vedestä, että

unohdin tyystin ottaa kuvaa sobayasta; kyseinen 

rakennus siis joukkiomme taustalla.)  

Jahka viimeistenkin kahlaajien jalat alkoivat olla niin kohmeessa, että oli pakko kömpiä rantaan johtaville rappusille niitä kuivattelemaan, tuli sopivasti aika siirtyä ruoan ääreen - tai ainakin sisätiloihin sitä odottelemaan. Pahinta nälkää taltuttamassa oli paikallisia "snacksejä" sekä herkullisen vahvanmakuista yrttiteetä.

(Harjoittelimme japanilaista polviistuntaa; oikea ryhti ja jalkojen asento

kyllä löytyi, mutta pokka ei tahtonut pitää kuvan ottamiseen asti...)

  

Ja sitten viimein: ruokaa! Tuoreen, viileän soban kanssa oli tarjolla soijakastiketta sekä tempuroituja vihanneksia ja sieniä. Palanpainikkeena nautimme yrttiteetä.

Maittavien nuudelssien jälkeen oli terveellisesti urheilun paikka, kun lähdimme kipuamaan ylös vuorelle. Päämääränämme oli erään maanviljelijämummon koti, joka sijaitsi, jos ei nyt ihan huipulla, niin varsin korkealla rinteellä kuitenkin.

Kunnioitettavaan 74 vuoden ikään ehtinyt mummo asustelee miehensä kanssa lapsuudenkodissaan, jonka suojissa saimme esittää kysymyksiä liittyen hänen työhönsä silkkiperhosviljelijänä. (Jollain jännittävällä tavalla kodin sisustus ja jopa tuoksu toi mieleen suomalaisen stereotypisen mummolan, mistä teimme päätelmän, että kuten vauvat ja pikkulapset ovat universaaleja, myös vanhukset ovat!) Kysymysten teon lomassa saimme maistaa mummon itse tekemää ruokalajia, jonka oikeaa nimeä en nyt heti muista mutta jota ihan osuvasti kutsutaan myös "pirun kieleksi". (Erityisen mausteista se ei siis ollut, mutta ruoankappaleen ulkonäkö ja tekstuuri oli hyvin nihkeän kielimäinen...)

Haastattelun jälkeen laskeuduimme pienen matkaa takaisin alaspäin nauttimaan virvokkeita opettajamme talon terassille, josta aukesi kyllä aika kadehdittavan hieno näkymä vuorille.

Jääkahvin ja maapähkinöiden jälkeen kävimme uudestaan sobayassa jututtamassa erästä toista hyväkuntoista kahdeksaakymppiä käyvää mummoa, jonka valmistamaa tempuraa olimme aiemmin päivällä saaneet maistella. Sen jälkeen oli aika lähteä kotimatkalle, joka oli (ihmisten väsymystilan takia) varsin levottomien keskusteluiden värittämä. Takasakassa olimme takaisin joskus kahdeksan-yhdeksän välillä, josta matka jatkui kotiin nukkumaan.

Sellainen oli se kouluretki! Aiemmista viikoista poiketen tänä viikonloppuna emme ole menossa minnekään, mikä on ihan mukavaa vaihtelua. Ihan lojumiseksi tämä tai huominen eivät kuitenkaan jää kiitos läksyvuoren, jonka rinteet eivät, toisin kuin viimeviikkoiset Gunman vuoret, hirveästi houkuta kiipeilemään...

Muinaisia sotajuttuja

Terveiset taas täältä Itäiseltä Mäntyvuorelta! Suomen mittakaavassa täällä on jo täysi kesä päällä, mutta japanilaisten sitkeästi jatkuvasta, pitkähihaispainotteisesta vaatetuksesta päättelemme elävämme (loppu)kevään aikoja - mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää, sillä sen oikean, paljonpuhutun Saitaman kreisikesän koittaessa tämänhetkiset +25 - 27 astetta tuntunevat suorastaan vilpoisilta. Aivot sulattavaa kuumuutta odotellessa siis!

Mutta se siitä sään jauhamisesta ja muista alkulöpinöistä. Lupasin tässä merkinnässä jakaa teille tunteita ja tuoksuja edellisviikkoisista matsurimeiningeistä, joten... tässähän niitä olisi! Edellissunnuntaina (joka muuten myös täällä Japanissa oli äitienpäivä) tosiaan matkasimme Suomi-kolmikolla 40 minuutin junamatkan päässä sijaitsevaan Yoriin ihmettelemään Houjou Matsuria, eräälle vanhalle joenrannalla käydylle taistelulle omistettua festivaalia.

 

Paahtavan kuuman päivän aikana pääsimme näkemään koko joukon muinaisiin haarniskoihin ja muihin sotavermeisiin verhoutuneita tyyppejä, syömään mausteista sobaa ja ihanan kylmää jätskiä sekä lopuksi seuraamaan kiivasta (boffermiekoin käytyä) taistelua... öö, kahden/useamman eri tahon välillä. (Varsinainen historiallinen osuus meni kielitaidottomuudestamme johtuen vähän ohi.) Sonnustautujien joukossa oli myös muutamia vaihtaritovereitamme, joiden edesottamuksia mielenkiinnolla seurasimme. (Myös meille suomettarille oli tarjottu mahdollisuutta sotasankaruuteen, mutta aikaisen herätyksen epähoukuttamana ja asuun tarvittavien japanilaisten, kenkämäisten sukkien puuttuessa päätimme valita tavanomaisen turistiroolimme.)

Yorin asemalle yhdentoista korvissa saavuttuamme köpöttelimme matsuripaikkaan eli kaupungin toisella laidalla sijaitsevan joen rannalle, jonne oli jo kokoontunut koko joukko muinaisaikain urhoja ja urhottaria, taiko-rummuttelijoita, kojumyyjiä sekä kaltaistamme matsurikansaa kameroineen.

Ja pakkohan sitä oli jossain vaiheessa ottaa yksi perituristimainen yhteiskuva:

Maassa maan tavalla, totta kai, mutta jollain tasolla tilanteesta teki vielä huvittavamman se, että sama yhteiskuva tallentui meidän kameroidemme lisäksi myös noin kymmenisen täysin randomin japanilaisen kameraan... Olimme noin muutenkin ilmeisen kiinnostava nähtävyys, sillä aina välillä huomasimme objektiivien osoittavan samuraiden ja sotureiden sijaan meidän länkkärityttöjen suuntaan. No, jos tykkäsivät niin mikäs siinä sitten!

Avajaispuheen ja muun pokkuroinnin jälkeen sotajoukkiot suuntasivat taistelusukkansa paraatin merkeissä kaupungin kaduille, ja me superstarat seurasimme perässä.

Paraatin (ja virvokkeiden) jälkeen palasimme takaisin biitsille, jossa sitten viimein hieman sodittiin. Katselijakuntaa oli kuin pipoa, mutta juonikkain ulkkarikykyinemme (lue: kyynärpäätaktiikalla) luikertelimme väen lomaan ja löysimme pikku rakosen, josta taistoa katsella. (Tai josta pystyi vähintään työntämään kameran taistelutantereen puolelle ja sen avustuksella seuraamaan sodan kulkua.)

Taistelun käytyä kiivaana jo jonkun aikaa äkkäsimme viimein yrittää löytää taistelijain joukosta vaihtarikavereitamme, mutta heidät löytäessämme olivat nuo kelpo soturit ehtineet saada jo turpiinsa yläasteikäisiltä samuraipojilta. Noh, mitäs pienistä!

Taistelun lähestyessä loppuaan ja vastapuolen maistaessa tappion karvasta kalkkia juhlakansa alkoi vähitellen valua takaisin kuka minnekin, mutta me suomettaret viihdyimme taistelutantereen liepeillä melko pitkään vielä rauhan laskeuduttuakin.

Hengailun pääasiallisena motivaattorina oli rintamalta palaavien tovereidemme vartominen, mutta kieltämättä oma osansa asiaan oli myös eräällä nuorella soturilla, joka oli varsin voitokas niin taistelujen kuin erinnäisten nuorten neitojen sydäntenkin suhteen...

(Tää on omistettu sulle, Meri! ;D)

Kavereidemme kerättyä viimein luunsa taistelukentältä suuntasimme takaisin juna-asemalle, jossa haarniskat vaihdettiin hieman nykyaikaisempiin sekä länsimaisempiin asusteisiin ja josta sen jälkeen jatkoimme takaisin Higashimatsuyamaan. Kuuma ja pitkä päivä näkyi niin hieman punoittavina kasvoina ja käsivarsina, likaisina jalkoina kuin nuokkuvina päinäkin, mutta väsymyksestä huolimatta kotimatka sujui hyvin ja innostunein mielin.

Että semmoinen matsuri se! Seuraava isompi ja kuvaisampi juttu, josta tarkoitukseni olisi kirjoitella, on niinkin hiljattain kuin eilen toteutettu kouluretkemme Gunman vuoristoiselle maaseudulle. Myös koulu- ja huone-esittely on vieläkin kirjoittamatta, kraah... Noh, tulevana viikonloppuna olen päättänyt olla tekemättä mitään eritysempää, eli viimeistään silloin yritän taas naputella sanaa sanan perään. Nyt kuitenkin joudun lopettamaan, jotta huomisen läksyjen teko ei jäisi liian myöhäiseen ajankohtaan. Kuulemisiin, siis!