Järinää, narinaa ja paljon tarinaa

Tänään aamuni alkoi tällä...

...ja tällä.

Olen viimein oppinut käyttämään liettäni, minkä kunniaksi päätin valmistaa aamiaiseksi tuollaisen tofu- ja tomaattitäytteisen munasörsselin. MamiMartista mukaan tarttuneet mansikat ja tuore ananananas upposivat myöskin meikäläisen mahalaukkuun hyvällä ruokahalulla. Mitä sen sijaan tulee tuohon televisio-ohjelmaan, niin no... Aion jossain vaiheessa tehdä ihan oman merkintänsä liittyen japanilaiseen televisioon, joten koittakaahan jaksaa malttaa siihen asti. (Mikäli odotus käy kuitenkin liian kovaksi, voitte pahimpaan hätään katsoa tämän videon.)

Mutta ennen kuin menen tämän enempää asioiden edelle, palatkaamme vielä eiliseen, jonka sisältönä oli... tättärättärättärää:

Lisää paperitöitä! Suoraan sanoen en enää muista, mihin tarkoitukseen nämä kaksi lappusta olivat, mutta aikaa niihin upposi useamman tunnin verran. ...ainakin meiltä suomalaisilta, jotka emme muiden tapaan kovin vikkelästi kanjiviidakossa rämpineet. Kuvassa alhaalla oikealla näette muuten japanilaisen vakuutuskorttini, jonka jouduin hankkimaan siitäkin huolimatta, että suomalainen moinen minulla jo on. Vakuutuksen ensimmäinen erä ei ole vielä kuitenkaan tullut maksettavaksi, ja saa nähdä, aionko sitä maksaa... Arvoisien senpaidemme mukaan kun kukaan ei valvo, maksaako vakuutusmaksunsa vai ei. (Ja jos suomalainen vakuutukseni oikeasti kelpaa täällä, en ymmärrä miksi minun pitäisi ylimääräisestä vakuutuksesta maksaa. :I)

Paperisodan väliaikaisesti tauotessa puolenpäivän aikoihin pääsimme täyttämään kurnivat kupumme yliopiston ruokalassa. Linjastoja siellä on kaksi; toinen nuudeliruoille ja toinen riisiruoille. Salaatteja aterioihin ei kuulu. Ruokien hinnat ovat hieman Tampereen yliopiston hintoja korkeammat, mutta Japanin mittakaavassa varsin huokeita. Itse esimerkiksi ostin noin kolmisen euroa maksavan lautasellisen karee raisua, japanilaista currya riisillä, joka muuten animun ja mangojen perusteella vaikuttaisi olevan suorastaan maan epävirallinen kansallisruoka.

Kaiken hehkutuksen jälkeen elämys ei ollutkaan niin

suuri kuin olisin toivonut, mutta kyllä tätä ihan hyvillä

mielin mutusteli.

Ruokailun jälkeen meillä oli hieman aikaa ennen paperijatkosotaa, joten reipas ensimmäisen vuoden opiskelijatoverimme ja daitolainen auttajamme Yuki vei meidät pienelle kierrokselle ympäri kampuksen. Valitettavasti kamerani muistikortti jäi läppäriin ja jouduin tyytymään kännykkääni ja sen pieneen muistikorttiin, joten minulla ei ole päivältä juuri kuvia. Voin kuitenkin kertoa, että näimme kendo-asuisia kiljuvia tyttöjä, puolialastomia urheilijanuorukaisia ja kumman tutunoloisen läpikulkutunneliputkisilta-asian, josta minulla itse asiassa on kuva:

Kierroksen jälkeen palasimme takaisin eturintamaan, tällä kertaa vastassamme SoftBankin setien ja tätien rivistö - eli tavoitteena oli japanilaisen puhelimen hankkiminen.

Jos haluat hankkia Japanissa itsellesi kännykkäliittymän, vaihtoehtoja vaikuttaisi olevan kaksi: joko kahden vuoden sopimus tai prepaid. Kahden vuoden sopimuksen opiskelijaedut ovat aika hyvät: SoftBank -> SoftBank -puheluista tarvitsee maksaa vain klo 21-01 välisenä aikana, eli päivällä ko. puhelut ovat ilmaisia. Lisäksi pehmiksestä toiseen pehmisliittymään saa tekstailla ilmaiseksi kellon ympäri. Asiaan sisältyy kuitenkin yksi aika suuri mutta - jos päätät sopimuksen ennen kahden vuoden määräajan loppua, joudut maksamaan noin sadan euron suuruisen keskeytysmaksun! Kun tähän päälle lisätään vielä liittymän avausmaksu (noin 30 euroa) ja mukana tulevan kännykän hinta (noin 30 euroa + laturi 10 euroa), ei kyseessä ole sittenkään erityisen halpa lysti. Prepaidissa keskeytysmaksua ei ole, mutta se on noin muuten systeeminä mielestäni tosi typerä. Suomessahan prepaid on ymmärtääkseni sellainen, että ladattuaan puhelimeensa puheaikaa sen voi käyttää varsin vapaasti, tosin yleensä 6-12 kuukauden sisällä latauksesta. Japanissa tuo aika sen sijaan on vain kaksi kuukautta, ja (minimi)latausmäärä on noin 30 euroa. Vaikka et olisi tuota summaa kokonaan käyttänyt, kahden kuukauden kuluttua joudut lataamaan puhelimeen uudestaan 30 euroa, samalla kun aiemmalta latauskerralta ylijääneet roposet lentävät Kankkulan kaivoon. Fiuu, plumps!

Päädyin kahden vuoden sopimukseen. Ja (narisemisesta toiseen ääripäähän siirtyäkseni) ihanaan pinkkiin kännykään, joka tulen kuorruttamaan timangein ja kännykkäkoruin, jahka luurin huomenissa saan. ♥♥♥♥

Yliopistolta pääsimme kotio joskus viiden maissa ja olimme aika puhki. Säätökerho ei kuitenkaan päättynyt tähän, sillä illalle oli meille palatsilaisille varattuna vielä nettiliittymän hankkiminen. (Kaikanissa ja Green Housessa netin saa heti ja se sisältyy vuokraan, mutta täällä City Palacessa sopimus on tehtävä itse. Yliopisto kyllä järjestää nettiduden paikalle, mutta silti... nghf.) Palatsilaiset oli jaettu kahteen eri sopimuksentekoaikaan, joista viimeiseen minä ja Henna kuuluimme. Porukkaan kuului myös korealaisvahvistuksemme Kang, jonka huoneessa nettitapaaminen pidettiin. Paikalle tulkkausapua antamaan saapui kiinalainen Kasumi (joka oli alunperin tullut selittämään minulle MamiMartin etukortin saloja) sekä aiemmin mainitsemani Yuki.

Netin kuukausihinta on meille opiskelijoille vielä alennuksenkin jälkeen 40 euroa/kk (muille 70 euroa o__o), joten olimme suunnitelleet Hennan kanssa, että voisimme jakaa nettiyhteyden.

Ha, ha.

Selittäkää joku minulle, voiko maailman nopein netti tosiaan muuttua suojatulla wlan-yhteydellä kahden ihmisen kesken jakaessa niin hitaaksi, että yhteys riittää hädin tuskin nettisivun latautumiseen?

Lopputulos oli kaiken väännön jälkeen lopulta se, että kummatkin otimme oman nettiyhteyden. Laihana lohtuna tilanteessa on se, että ensimmäiset kolme kuukautta ovat ilmaisia ja liittymän avanneelle dudelle ennen Suomeen paluuta soittaessa välttyy keskeytysmaksulta. ...tosin viimeeksi mainitusta ei ole mitään kirjallista todistetta, vaan vain nettiduden suusanallinen lupaus, joten tiedä sitten, mitä yllätyspotteja lähtiessä on tiedossa...

Ilta päättyi kaikesta huolimatta varsin mukavissa merkeissä, sillä kutsuin koko jengin (nettidudea lukuunottamatta, toki) luokseni nakkikeitolle. Liemikuutioiden uupuessa liemestä tuli hieman mautonta, mutta reilukätisellä suolauksella sekin ongelma selätettiin. (Neidon sydäntäni tosin haavoitti suuresti se, kun ennen suolakäsittelyä Yuki ja Kang totesivat annoksestaan katsettani vältellen notta "it's ok".)

Nakkikeiton jälkeen tarjolle asetettiin minun ja Hennan toimesta Fazerin sinistä sekä Marianne-karkkeja. Koska Kang ei puhu kovin hyvin englantia, vaihteli keskustelun kieli englannin ja japanin välillä. Lopulta Yuki päätti, että loppuilta puhuttaisiin pelkkää japania, ja no... niin sitten teimme! Japanin puhuminen ja kuunteleminen on hieman helpottunut sitten tulopäivien, mutta melkoista sopertamista ja keskittymisharjoitusta se edelleenkin on; monet jutut menevät minulta edelleenkin ihan ohi, mutta onneksi sentään jonkun verran keskusteluista ymmärrän. (Mikä on sikäli ihan hyvä, että tähän mennessä suurin osa orientaatiostamme on tapahtunut japaniksi. ♥)

Time for the silly picture! (Kuvasta puuttuu Kang, joka taisi

olla kuvaushetkellä tupakalla/postissa.)

Tänään oli sitten vuorossa se pelätty kielikoe, jonka tarkoituksena oli mitata, minkä tason kieliryhmään kuulumme. Kokeessa oli kaksi osaa: ensimmäinen liittyi japanin kielen rakenteisiin, toinen osa taas koostui luetunymmärtämistehtävistä. Otin kokeen loppujen lopuksi aika rennosti, sillä minua ei erityisemmin haittaa aloittaa todellisia taitojani mahdollisesti hieman matalammalta tasolta. Oli kuitenkin turhauttavaa, kun kokeessa oli paljon sinänsä tuttuja rakenteita, mutta en vaan millään saanut päähäni, missä muodossa ne verbit tai adjektiivit siinä kohtaa taipuivatkaan. Noh, onneksi tässä on aikaa opetella!

Kokeen jälkeen ei ollut enää mitään sovittua ohjelmaa, joten hyppäsimme bussiin ja palasimme takaisin kaupunkiin. Koska kello oli vasta puoli yksi, päätimme Hennan ja Merin kanssa käydä kiertelemässä ostarilla ja sen jälkeen käydä tsekkaamassa Green Housen. Peony Walksin monituisissa kaupoissa kului aikaa noin kolmisen tuntia; kävelykilometrejä kertyi sen verran, että loppupuolella Hilda-tädin piti päästä hetkeksi istumaan. Levähdystauon jälkeen suuntasimme kulkumme sadetta enteilevää säätä ja kovaa tuulta uhmaten Palatsille, josta syötyämme lähdimme Higashimatsuyama centeriin ja Green Houseen.

Merin huoneessa; älykäs ilmeeni johtuu siitä, että kuvan ottohetkellä

hekottelin jollekin jutulle (muistaakseni sille, että Henna meinasi ottaa

kuvan, jossa Meri puhuu vakavana jotakin, samalla kun meikäläinen

tunkee riisikeksiä silmäänsä).

On jotenkin tosi outoa ajatella, että huomenna olen ollut Japanissa yhteensä viikon ajan - tuntuu nimittäin, että olisin ollut täällä paljon kauemmin! Silmä ja korva alkaa jo tottua ympäristöön, enkä aina välillä edes "tajua", että olen Japanissa. Se on jotenkin kovin outoa ja jännittävää samaan aikaan.

Huomenna kuulemme, minkä tason kieliryhmään kuulumme ja saamme sen perusteella tehdyn lukujärjestyksen; myös ihkupinkkiluurini löytänee tiensä kätösiini. Saattaa muuten olla, että huomenna kouluvelvollisuuksien jälkeen pääsen ensimmäistä kertaa onseniin! Siitä kuitenkin lisää myöhemmin. Perjantaina olemme ajatelleet lähteä käymään Tokiossa, koska sille päivälle ei ole yliopiston puolesta ohjelmaa. Lauantaina taas Kaikanilla järjestetään meille uusille naamoille tervetuliaispippalot, jotka tosin aiotaan pitää nuhteen ja kohtuuden alaisina, koska sunnuntaina on yliopiston avajaisseremonia. (Mitähän sinnekin sitten laittaisi päälle, apua.) Että kiirettä pitää!

Mitä tulee muuten tuohon otsikon "järinään"... Olen unohtanut ihan kertoa, että koin/huomasin ensimmäisen maanjäristyksen pari päivää sitten! Olin jo mennyt nukkumaan, kun yhtäkkiä huomasin sängyn ja huoneessa olevien tavaroideni tärisevän hieman. Tärinää kesti parin sekunnin ajan, mutta sitten kaikki oli taas kuten ennenkin. Ei mikään ihmetysspektaakkeli siis, mutta sinänsä jännää kuitenkin!