Siveltimiä, kaloja ja kumarruksia

"Parin" päivän viiveellä, mutta kuitenkin! Nyt siis hieman tarinaa viime ja edellisviikon kulttuuriviikonlopuistamme, joiden aikana pääsimme koettamaan kolmea jaloa japanilaista taidemuotoa: shodoa (japanilainen kalligrafia), gyotakua (kalanpainanta) ja sadōta (se paljon puhuttu teeseremonia).

Mahdollisuus shodon eli japanilaiseen kalligrafian kokeiluun tarjoutui Daiton kv-keskuksen toimesta. Niinpä eräänä sateisena lauantai-aamuna kokoonnuimme vaihtarivoimin yliopiston (shodo)luokkaan aikomuksenamme taiteilla seuraavan parituntisen aikana ennalta valikoimamme kanji-merkki/merkit. Pari tuntia voi kuulostaa joidenkin korvaan turhan pitkältä ajalta "muutaman viivan sutaisuun", mutta uskokaa pois - oikeaoppinen (ts. edes jossain määrin oikeasti esteettinen) merkkien taltiointi on yllättävän vaikeaa.

(Huomatkaa silmistä kuvastuva taiteellinen tuska ja epätoivo)

(Huomatkaa Wenin taiteellinen "Ii ne" (osuvin/lähin käännös voisi olla 

"ihan kiva"; nää hokee tätä toisilleen esim. koko ajan) ja Setsu-sensein 
vähintään yhtä taiteellinen ja perinteikäs "Doraemonin kirjoitusmerkki")

Shodon perusajatus on tosiaan taltioida sivellintä ja mustetta käyttäen valittu kirjainmerkki / valitut kirjainmerkit mahdollisimman harmonisena ja kauniina kokonaisuutena paperille. Jutun juju on siinä, että kukin viiva/pilkku/kulma tehdään yhdellä (tietynlaisella) siveltimenvedolla, eli mikäli jokin osa merkistä menee vinksalleen, sitä ei korjailla jälkikäteen. (Tai no, kaipa sitä halutessaan voi, mutta silloin kyseessä ei ole erityisen oikeaoppinen shodo.) Näin ollen allekirjoittaneelta vaadittiin tuskaa, hikeä ja noin viisi miljoonaa harjoitusyritystä, ennen kuin rohkeutta varsinaisen "mestariteoksen" tekemiseen löytyi edes hiukkasen.

Oikeanpuoleinen on minun vapisevin käsin maalattu näkemykseni, vasemmanpuoleinen taas opettajan (huomattavasti kauniimpi) malli. Mikäli ihmettelette kanji-merkkiä, valitsin omaksi maalattavakseni rakkautta tarkoittavan kanjin, joka luetaan "ai" (japanilainen rakkaus sattuu, höhöhöhöhöhöhö).

Lopuksi teos signeerataan punaisella värillä ja inkanilla (nimileimasin), jollaisen mieluisen saimme kaivertaa itse muovipalaseen. Siitä minulla ei valitettavasti ole kuva, mutta kerrottakoon että kaiversin omaan inkaniini mielikuvituksellisesti "H".

Seuraavana päivänä saimme lisää kulttuurielämyksiä, tosin eri tahon järjestämänä;  gyotakun eli perinteisen japanilaisen kalapainnannan saloihin pääsimme tutustumaan nimittäin "suhteiden", toisin sanoen Harri-senpain (ja myöhemmin Merin) tuttavan, Yamamoto-sanin kautta.

Yamamoto-san (tässä kohtaa oikeastaan -sensei) kuvassa toinen vasemmalla.

 Gyotaku-teos tehdään kaikessa "yksinkertaisuudessaan" siten, että halutun kohteen päälle asetetaan kangas/paperi, johon sitten kohteen muotoja mukaillen töpötetään silkistä, pumpulista ja hammastikusta tehdyllä tampolla ("töpötin") eri värejä; kuvaa ei siis tehdä piirtämällä tai maalaamalla. Yleensä töpöttelyn kohteena on kala tai muun merenelävä, mutta myös kukkia ja jopa hedelmiä voidaan halutessa hyödyntää. Me emme kuitenkaan kasviksiin koskeneet, vaan saimme taiteiltavaksemme merieliön ja varsin veikeän sellaisen: merihevosen! (Hieman Japani-triviaa tähän väliin: merihevosen japaninkielinen nimitys on "tatsu no otoshigo", eli jotakuinkin "lohikäärmeen poikanen". Ei siis ihme, että japanilaisen myytin mukaan tuhat vuotta elettyään merihevonen muuttuu lohikäärmeeksi!)

Aluksi kohde taputeltaan kauttaaltaan kermanvaalealla maalilla, jonka päälle sitten lähdetään töpöttelemään kerroksittain haluttuja värejä, vaaleimmasta sävystä aloittaen. Jotta lopputulos olisi mahdollisimman pehmeä ja rajaton, annettiin meille ohjeeksi töpöttää yhtä kohtaa - ei 10, ei 20, ei 30 vaan peräti 40 kertaa! Eipä siinä muuta sitten kuin töpöttelemään.

Ruokatauolla kävimme porukalla syömässä sushia ravintolassa, jossa oli useampi iso "liukuhihna" sekä digitaaliset näytöt, joiden avulla sai tehdä tilauksia, mikäli hihnalla ei näyttänyt mitään mieluisaa kulkevan. Odottelun jälkeen tilatut sushit saapuivat pöytään liukuhihnan kuljettamina.

Ruoan jälkeen palasimme takaisin Yamamoto-sanin asunnolle, jossa nautimme ensin iltapäiväkahvit ja sitten jatkoimme työskentelyä.

 Gyotakun lisäksi Yamamoto-sanin taitoihin ja harrastuksiin

kuuluu monenlaisten instrumenttien, muun muassa "kiinalaisen

viulun", soitto. 

Huomatkaa huisin pitkä okinawalainen käärmes - gyotakuna, totta kai!

Huomatkaa maailman pisin (reippaat kaksi metriä!) gyotakulla toteutettu 

jättiläismustekalakalmarimikätoinytonkaan. Tekemiseen meni kuulemma

kaksi viikkoa.

Kun värit olivat kohdallaan, silkkipala irrotettiin ja silitettiin täysillä olevalla silitysraudalla, jotta värit jäisivät kiinni. Vaikka gyotakun perusajatus on toteuttaa painettava kohde töpöttämällä, otusten silmät ovat poikkeus; ne maalataan siveltimellä. Merihevosen tapauksessa myös evä maalataan. Tämän jälkeen työ silitetään uudestaan.

Alla meidän taidonnäytteemme:

Maalaustaiteiteista siirryttiin hieman kulinaristisempiin taidenautintoihin, kun seuraavan viikon sunnuntaina pääsimme näkemään ja kokemaan sadōn eli japanilaisen teeseremonian. Teeseremonia järjestettiin Green housen omistajan luona, niinkin kaukana Green housesta kuin viereisen parkkipaikan toisella puolella.

 Teevieraat.

Jännityksellä odottava yleisö!

Teen ystävänä olinkin jo kovasti odottanut, milloin pääsisin teeseremonian kokemaan. Olin kuitenkin hieman jännittynyt - mielikuvani teeseremoniasta kun oli perijapanilaisen muodon ja perinteen ihailun tuoman kurin ja vakavuuden värittämä, enkä ollut varma osaisinko käyttäytyä tai kykenisinkö edes istumaan oikein (perinteinen japanilainen polvi-istunta on pitemmän päälle yllättävän kivuliasta!).

Kun olimme kerääntyneet teeseremonia-huoneeseen, minulta kesti hetki tajuta, että seremonia oli jo alkanut. Olin odottanut jotain, no, merkkiä tai edes huoneessa olevien ihmisten harrasta hiljentymistä, mutta ei - viereisen huoneen ruokapöytäkeskustelut ja Omistaja-sensein rattoisa rupattelu jatkuivat keskeytyksettä, mikä yhdessä Iguchi-sensein valokuvausinnnon kanssa tekivät tilanteesta huomattavasti arkisemman kuin mitä olin olettanut. Ainoastaan teeseremoniassa teemestarina/avustajana toimineet kimonopukuiset naiset tuntuivat ottavan seremonian vakavasti, ja näin ollen vaikuttivat välillä hieman närkästyneiltä niin meihin valokuvia räpsiviin ja silloin tällöin toisilleen kuiskaileviin ulkkareihin.

Vaikka tunnelma ei (tällä kertaa) erityisen henkinen tai harras ollutkaan, muotoa ja perinteitä vaalittiin sitäkin hanakammin. Jälkikäteen laskeskelin, että teeseremoniasta ehkä noin 1/10 on itse teenjuontia - loppuosa on (hieman karrikoidusti) kumartelua, oikeiden repliikkien lausumista sekä ikiaikaisten tapojen tarkkaa noudatusta. Teeseremonian tarkoitus ei olekaan teenjuonti sinänsä, vaan pyrkiä "saavuttamaan henkinen täyttymys juomalla teetä, nauttimalla tilanteen esteettisyydestä ja harjoittamalla hiljaista mietiskelyä." (Pikainen googletus)

Kun seremonia oli saatu loppuun ja tavarat kerätty, oletimme homman olevan siinä. Tosiasiassa kuitenkin kyseinen seremonia oli ollut vasta perehdyttävä ensimmäinen näytös - heti kohta perään aloiteltiin jo seuraavaa seremoniaa, jossa teenjuojina olimme me!

Aluksi nautimme makeisia ja vasta sen jälkeen itse teetä. En mene seremonian eri vaiheisiin sen tarkemmin, koska suoraan sanoen en muista kaikkia yksityiskohtia. Ennalta määriteltyjä tapoja on kuitenkin paljon; esimerkiksi silloin, kun saa teekulhon eteensä, kulho nostetaan lasketaan polvien eteen, josta sen heti kohta taas nostetaan ja lasketaan sen vierustoverin lähietäisyyteen, joka ei vielä juo teetä. Tämän jälkeen vierustoverille kumarretaan ja sanotaan jotakuinkin "ethän pahastu, että nautin ennen sinua", johon vierustoveri vastaa kumarruksella. Tämän jälkeen kulho siirretään takaisin polvien eteen, jonka jälkeen kumarretaan teemestarille ja sanotaan jotakuinkin "tahtoisin nauttia nyt tarjoamanne teetä". Tämän jälkeen kulho nostetaan oikealla kädellä pitäen ja vasemmalla pohjasta tukien lähelle kasvoja, pyöritetään myötäpäivään kahdella kädenliikkeellä ja vasta sitten juodaan.

Päivän aikana saimme kokeilla teeseremoniaa kahdesti ja nähdä sen läpikäynnin peräti neljästi (mukana siis kerrat, joina itse osallistuimme). Neuvoista ja useammista katsomiskerroista huolimatta säädin ja sähläsin, mutta ehkä joskus vielä opin... Seremonioiden jälkeen saimme myös harjoitella, miten chakin, teepurkin ja -lusikan pyyhkimiseen käytetty liina, oikeaoppisesti taitellaan. (Taittelua opettaneet miekkoset olivat btw tunnelmaltaan huomattavasti rennompia kuin kimononaiset.)

Chakinz are serious business!

Perijapanilaiden perinteiden vaalinta jatkui loppuun saakka; eihän sitä nyt voi lähteä kotiin ennen kuin ryhmäkuva on otettu!

Että sellaisia kylttyyri-meininkejä! Mitä näistä kolmesta taidemuodosta te, arvoisat lukijat, haluaisitte kokeilla, jos saisitte tilaisuuden? :)