Ruskaretkellä Nikkossa

Merkinnän alkukuvana näkymä mun ikkunasta kirjoituksen aloitushetkellä!
(Toim.huom.: merkinnän kirjoitus aloitettu perjantai-illalla.)

Mun aloituskaneettivarasto (tai "-kanoottivarasto", kuten nakkisormet aluksi tanssahtelivat) on hieman tyhjillään nyt, joten syöksähdän heti asiaan: viime viikonloppuna tuli siis vähän kipaistua Nikkoon (jos ihan tarkkoja ollaan, niin "Nikkooseen", mutta se näyttää tyhmältä) ruskaa ihastelemaan, ja nyt viimein ajattelin kirjoittaa aiheesta lyhyehkön reportaasin. Matkaan mahtui paljon bussissa istuskelua, ensimmäinen ryokan-kokemukseni, kauhistunut lapsi gondolihississä, junaonnettomuus sekä Chin-chanin Kaverit aka Saitaman Kovaäänisimmät Kiinalaiset™.

Kerrottakoon ensin vähän matkan taustoja; kyseessä oli siis SoftBankin eli meitin puhelinoperaattorin järjestämä yhden yön ja kahden päivän retki, joka kustansi 110 euroa per nenä sisältäen matkat, yöpymisen sekä ensimmäisen päivän lounaan, illallisen ja toisen päivän aamiaisen. Lähtö oli yhdeksän kieppeillä Oomiyasta, joka sijaitsee puolisentunnin junamatkan päässä Kawagoesta, joka taas sijaitsee puolisen tunnin junamatkan päässä Higashimatsuyamasta. Näin ollen Green Housin poppoo (kolmea asukkia lukuunottamatta) läksi liikenteeseen joskus kahdeksan tienoilla.

Kuten kuvista voitte huomata, lauantai-aamusta huolimatta (tai siitä johtuen) juna(t) oli(vat) varsin täynnä, eikä istumapaikkoja torkkumisesta haaveileville ulkkareille oikein riittänyt. Uniset katseet kääntyivät siis bussimatkaan, jonka oli ilmoitettu kestävän parista tunnista kolmeen tuntiin.

Yllätys oli kuitenkin, jos ei nyt suuri niin keskiverto, kun oikean bussin viimein löydyttyä sen takaosan oli vallannut joukko meille tuntemattomia kiinalaisia. Tässä kohtaa meille selvisi, että Daito Bunkan lisäksi kyseisenä päivänä matkaan mukaan oli ilmoittautunut poppoo, jonka myöhemmän esittelyn jälkeen tunsimme "Chin-chanin ystävinä". Yllätys vaihtui hyvin nopeasti yleiseksi näreydeksi ja sykkiviksi otsasuoniksi, kun osoittautui, että kyseisen porukan volyymitaso oli väännetty kaakkoon ja huomaavaisuutta muita matkustajia kohtaan oli yhtä paljon kuin luonnonvaraista metsää Tokion keskustassa. Ihan etuosassa istuville matka ei ollut ilmeisesti niin tukala kuin esimerkiksi minulle ja Yuukille, jotka istuimme daitolaisten ja kiinalaisten "rajalla".

Etupenkin enkelit!

Ensimmäisellä taukopaikalla kohtasimme Maskotin! (Hieman epäselväksi

jäi, minkä asian/yrityksen/kaupungin/prefektuurin edustuseliö oli kyseessä,

mutta pitihän sitä yhteiskuva ottaa! Ja karkkia!) 

Ensimmäisen taukopaikan sekä kahteen kertaan takana istuvien henkilöiden toimesta tapahtuneen meikäläisen pään kourimisen (??? oikeesti en vieläkään ihan ymmärrä) jälkeen päätin jättää nokkaunien yrittämisen suosiolla toiseen kertaan ja alkavasta päänsärystä huolimatta nauttia ikkunasta avautuvista maisemista. Sää oli mitä mainoin eikä maisemissakaan ollut moittimista - mitä lähemmäs Nikkoa päästiin, sen enemmän ruskaa alkoi ikkunasta näkyä.

Lopulta tuhannen desibelin ja lämpöasteen bussimatka tuli päätökseen ja saavuimme Nikkoon. Ensimmäiseksi ohjelmassa oli luvassa lounas, joka olikin kovin tervetullut nälkäisille matkalaisille.

Riisiä, misokeittoa, friteerattu katkarapu & kana, lihaa ja salaatinlehti plus

jälkkäriksi punapapuasiaa, mochia ja machan makuista jotainhöhhöä.

Chin-chan 'n' Pals!

Chin-chan's Not-so-pals!

Ruoan jälkeen oli aika tsekata nähtävyydet - ja ottaa noin kolmemiljoonaakaksisataaviiskyttuhattakolme kuvaa. Olen sikäli huono turisti aina, että harvemmin muistan myöhemmin käymieni paikkojen nimiä. Liikuimme kuitenkin Nikkoon "päätemppelialueella", joka oli sesongista johtuen varsin täynnä niin japanilaisia kuin ulkomaalaisiakin turisteja.

Mitä tulee säähän; päivä oli upean aurinkoinen ja kirkas, joskin hieman viileä. Mäntyjen sekä maan ja maatuvien lehtien tuoksu yhdessä ruskan väriloiston ja ilman kirpeän kuulauden kanssa toi mieleen syys-lokakuisen päivän Suomessa. Sisäinen kalenterini on niin sekaisin täällä!
 

Yhden temppelin kupeessa oli paljon oheistuotteita rakkautta etsiskeleville

sieluille. Jo paremman puoliskonsa löytäneille siellä oli tämmöinen portti,

jonka läpi astuessa parille luvattiin ikuista onnea. Pitihän siitä sitten

(sosiaalisen painostuksen alaisena) läpi mennä!

Näkyy vähän huonosti, mutta kuvan vasemmassa alanurkassa näkyy kivi,

jota (ainakin Yuukin opastuksen mukaan) silittäessä voi "silittää" myös

oman persoonansa terävät kulmat hieman pehmeämmiksi. 

Tämän renkaan heitto -pelin avulla taas voi kerätä itselleen onnea tulevaa

vuotta varten. (Tai minun tapauksessani olla keräämättä.)

Tämän lähteen vettä juomalla taas saavuttaa ikuisen nuoruuden.

  

Koska kiertelyaikaa oli vielä jäljellä, päätimme lähteä temppelialueelta katsomaan Nikkon kuuluisaa punaista siltaa (ja ostamaan kahvia/naposteltavaa, koska ihmisillä alkoi olla taas nälkä.)

Matkan varrella kohtasimme sattumalta Yuukin tuttuja, jotka ottivat

meistä sitten kuvan - minun ja omalla kamerallaan. Pieni hullu maailma!

 

The Silta! Vuonna 1636 rakennettu silta on sinkyo eli

pyhä silta, joka yhdistää Nikkon kaupungin ja virran

toisella puolella sijaitsevat pyhäköt.  

Sillalle olisi päässyt käppäilemään 300 jenin hintaan, mutta ajanpuutteessa

tyydyimme ihastelemaan siltaa kauempaa.

 Paluumatkalla pistäydyimme matkamuistokaupassa...

 ...ja otimme parit villit posetuskuvat.

Sitten olikin aika hypätä takaisin bussiin ja suunnata kohti majapaikkaamme. Ennen ryokan-kertomuksia kuitenkin tähän väliin pari valikoitua ruskakuvaa päivän kuvasaaliista.

Olin jo kauan ennen matkaan lähtöä halunnut yöpyä ryokanissa, joten olin kovin ilahtunut, kun kuulin sen matkaamme sisältyvän.  

Ryokanin omistaja selittää meille, mikä on asioiden laita.

 Meidän huone!

Ryokan eli perinteinen japanilainen majatalo eroaa normaalista hotellista joidenkin käytännön ratkaisujen lisäksi pitkälti tunnelmaltaan. Majatalo on sisustettu perinteiseen japanilaiseen tyyliin, eli huoneista löytyvät esimerkiksi tatami-matot ja liukuovet. Huoneensa saatuaan vieraat voivat vaihtaa vaateensa ryokanin tarjoamaan yukataan ja lähteä tutkimaan majatalon ympäristöä - tai vaikka pulahtaa kuumaan lähteeseen. Ryokan on yleensä kalliimpi kuin tavallinen hotelli, joten esimerkiksi Tokiosta tai muista isoista kaupungeista niitä voi olla hankala löytää. Nikkon kaltaisten kohteiden yhteydestä ryokaneita sen sijaan löytyy ihan mukavasti, ja parhaimmillaan voikin päästä ihailemaan upeita maisemia parvekkeeltaan tai jopa ulkoilmaonsenista käsin.

Jahka olimme huoneisiimme selvinneet, vaihdoimme päällemme yukatat ja lähdimme tsekkaamaan ryokanin onsenin ennen ruokaa. Yleensä naisille ja miehille on olemassa varsin samantyyppiset onsenit, mutta jostain syystä tällä ryokanilla oli vain yksi iso, kahden altaan onsen sekä pieni "uimahallimaisempi" onsen, joiden käyttö vaihteli vuoropäivin. Saapumispäivänä iso onsen oli varattu miesten ja pieni naisten käyttöön, minkä vuoksi olin hieman pettynyt ryokanin allasvarusteluun - eritoten, kun kermakaakelisessa allashuoneessa uusien kiinalaisten ystäviemme keskustelu moninkertaistui kaiun ansiosta kiinankielen huutokilpailuksi. Onneksi kuitenkin lämpimään veteen pulahtaminen tuntui yhtä mukavalta kuin aina ennenkin.

Kylvennän jälkeen oli aika syödä - tarjolla oli shabu-shabu -tabehoudai, eli kiehuvassa vedessä valmistettua lihaa, tofua, udon-nuudeleita ja kasviksia sai syödä niin paljon kuin sielu sieti.

Shabu shabun kaverina oli säilöttyjä kasviksia sekä mystistä vaahtolimaa.

 Shabu shabu valmistetaan ja syödään yakinikun tyyliin itse ja sitä mukaan,
kun lihat ja muut ruokapalat valmistuvat. Lihan tai kasvisten loppuessa niitä
sai pyytää lisää, ja no, mehän santsasimme useampaan kertaan! 

Cory pisti pitkälleen ruoan päätteeksi

Ruoan jälkeen kukin oli vapaa tekemään mitä tahtoi - pulahtamaan (uudestaan) onseniin, osallistumaan ryokanin baarikaraokeen (jonka äänimaisema ja kohdeyleisö muistutti yllättävän paljon suomalaista vastinettaan, iskelmineen päivineen) tai menemään nukkumaan. Me valitsimme vaihtoehdon x ja päätimme kerääntyä poikien huoneeseen hengailemaan.

Ryokanissa futonin levitetään (henkilökunnan toimesta) päivällisen aikaan,
jotta kaikki (ylisyöneet) vieraat pääsevät syötyään pötkälleen tai unille
asti, jos niin tahtovat.  

Hieman vähäiseksi jäävistä yöunista huolimatta päätin herätä seuraavana päivänä aikaisin ja käydä katsastamassa ryokanin isomman onsenin. Aiempana päivänä olin ollut vähän harmissani, että tulopäivänä oli ollut miesten vuoro kylpeä isossa onsenissa, mutta puoli seitsemän aikaan suuressa, harmain kivilaatoin päällystetyssä altaassa lojuessani ja suurista ikkunoista näkyvää aamu-usvaista bambupuutarhaa katsellessani olin hyvin tyytyväinen kaikkeen. Ryokanin isompi onsen oli huomattavasti esteettisempi elämys harmaine kivineen, pienine kivisiltoineen ja ikkunoista avautuvine maisemineen.. Viihdyin kuuman veden syväilyssä aamiaiseen asti eli nöyrät puolitoista tuntia. Mutta kyllä teki hyvää... Jos mahdollista, haluan kokeilla aamu-onsenia vielä joskus uudestaan!

Onsenista minulla ei valitettavasti (luonnollisestikaan) ole kuvaa, joten
lohdutuspalkintona kuva meidän parvekkeelta... 

 ...joka muuten jostain syystä oli yhtenäinen kerroksen muiden huoneiden

parvekkeiden kanssa. (Arvaatte nyt varmaan, mitä kautta tytöt livahtivat poikain

huoneeseen!)

Päivällisen tapaan myös aamiainen oli hyvin japanilaistyylinen ja se nautittiin isossa salissa, jossa samaan aikaan söivät myös muut ryokanissa oleilijat. Ryokanin palvelusväki eli kolme herttaista tätiä häärivät pöytien väliä ja toivat kaikille halukkaille lisäannoksen riisiä tai vihreää teetä.

Aamiainen koostui misokeitosta, riisistä, erinnäisistä säilötyistä vihanneksista,
paistetusta kananmunasta ja pekonista, pienestä salaatista sekä nori-levästä.
(Tämä kuva on juuri pöytään saapumishetkeltä, eli siksi esimerkiksi riisi
on vähän poissaoleva; riisin kun sai lämpimänä suoraan riisinkeittimestä.)   

Taustalla täti!

Misokeitto ja kananmuna lämpenivät tulen avulla.

 Hapatetuista soijapavuista valmistettu natto nautitaan yleensä riisin kanssa.
Aluksi en pitänyt siitä yhtään, mutta nykyään... se on melkein hyvää!

Ryokanin misokeitto ainakin oli hyvää kuin mikä!

Hyvää oli!

Ruoan jälkeen meillä oli tunnin verran aikaa pakkailla tavaramme. Sitten olikin taas aika kavuta bussiin ja jatkaa matkaa; tosin ennen kauemmaksi lähtöä pistäydyimme ryokanin lähellä sijaitsevalla riippusillalla, josta aukesi komea näkymä ruskaisille vuorille ja niiden kupeessa virtaavalle koskelle.

Meidän ryokan!

 Daiton poppoo, jee!

Sillan jälkeen tarkoituksemme oli käydä katselemassa maisemia vuoren huipulta - tai ainakin ylärinteelta. Sinne pääsi kaapelihissillä, joka kustansi 800 jeniä per nenä. Jonotus kesti aikansa, mutta huipulta aukevat näkymät olivat sen verran kivat, että eihän se haitannut!

 

Koko ruskaretkikunta!

Huipuilla oli mahdollista maisemien ihastelun lisäksi ihmetellä (tarhattuja) apinoita tai lähteä patikoimaan syvemmälle metsään. Olisimme halunneet patikoida, mutta aikaa ei ollut valitettavasti tarpeeksi, joten tyydyimme pysyttelemään aika kaapelihissiaseman lähimaastossa.

 

Pitihän niitä apinoitakin käydä vähän katsomassa, vaikka niitä vähän säälinkin.

Apinoita oli mahdollista ruokkia tuollaisen erityisen kepin avulla.

 Paluumatkalla maanpinnalle samaan kaapelihissiin sattui perhe, jolla oli mukanaan parin vuoden ikäinen tyttö. Tytön isoäiti halusi tytön näkevän maisemat, joten hän pyysi meitä väistämään ikkunan ääreltä ja asetti tytön siihen. Tyttö taas ei tainnut olla maisemista erityisen haltioissaan, sillä kaukas alas vilkaistessaan hän taisi vähän säikähtää ja päästi semmoisen porun, ettei pienestä ihmisestä uskoisi moista lähtevänkään. Tätä jatkui sitten koko pariminuuttisen, vaikka mummo kuinka yritti jututtaa tyttöä meiningillä "Onpas kivan värisiä lehtiä! Jos katsot tarkkaan, saattaa pulu-san tulla puun takaa! Tai vaikka pupu-san!" Tytön perhe näytti koko matkan varsin vaivaantuneelta, mutta minua ja Yuukia tilanne vain lähinnä nauratti.

Sitten olikin aika lähteä kotimatkalle. Ennen sitä kuitenkin pistäydyimme tienvarren turistikauppa-/ravintolakeskittymässä, jossa kukin sai valita mieleistään sapuskaa lounaakseen. Itse päädyimme nuudeli-/curryriisikuppilaan.

Tempurasobaa!

 

Tuo soba-kuva onkin sitten viimeinen kuvani koko reissulta, koska loppumatka oli lähinnä bussissa istuskelua/nukkumista. Kotimatka pääsi venähtämään oletettua pidemmäksi, sillä sateen ja yleisen ruuhkaisuuden takia emme päässeet palaamaan yhtä sutjakkaasti kuin olimme olettaneet. Ruuhkaisan bussimatkan jälkeen kotiinpaluuta hidasti myös Oomiyan kohdalla sattunut junaonnettomuus (tai "onnettomuus"), jonka myötä junat seisoivat paikoillaan tunnin verran. Yhdeksän tienoilla väsyneet ja sateenkastelemat matkamiehet ja -naiset saapuivat kuitenkin viimein kotiin - ja väsymyksestään huolimatta olivat yhtä mieltä siitä, että kerrassaan oiva reissu oli tullut tehtyä.